Kuin omastansa

Tiistai 22.6.2010 klo 20:08 - Sauli Niinistö

Koko EU-jäsenyytemme ajan on taitettu peistä siitä, miten syväksi yhteistyö muodostuu. Siis käyty tätä väittelyä ”julma liittovaltiokehitys” kontra kansallisvaltion pyhyys.

Nyt ei taida enää tarvita väitellä. Eurooppa, tarkemmin euroalue, otti ja tunsi yhtäkkiä vastuuta toinen toisensa puolesta, ja päätti vastata kaikesta kuin omastansa. Sen syvemmälle integraatio ei voi edetä, ei näin pitkällä olla Yhdysvalloissakaan.

Kuin omastansa, se on takaustermi, vanhahtavaa mutta asian ytimekkäästi kuvaavaa lakikieltä.
Moni ottaa  arkielämässä sellaisen vastuun omakseen  lastensa, puolisonsa tai läheisensä puolesta. Harvempi enää tukeakseen etäisempiä tuttavia, se opittiin 90-luvun takausdraamoista. Silloin ei osattu eikä kehdattu kieltää, vaikka vähän vieraampikin olisi nimeä takaukseen pyytänyt.

Eurooppalainen keskustelu jotenkin vinksahti alkuvuodesta. Alettiin yhtäkkiä puhua siitä, että euromaat kyllä hoitavat keskenään omansa ja toistensakin hankalat asiat. Siitä ei enää sitten päässyt eroon, vaikka hankala asia paljastuikin täyskaaokseksi Kreikassa. Ja sillä, yhteisvastuun tiellä, nyt ollaan.

Ei tässä ole pelastettu Kreikkaa eikä varauduta pelastamaan Espanjaa. Tässä pelastetaan ja varaudutaan pelastamaan luottolaitoksia ja sitä myöden rahoitusjärjestelmää.

Eikä tämä ole mitenkään mutkikas juttu. On ylivelkaantuneita, niin kuin aina on ollut. Nyt ne vain ovat valtioita ja kansantalouksien yksityissektoreita. Ylivelkaantua taas ei voi yksinään, joten  on myös liikaa luottoa myöntäneitä velkojia. Ja jos nämä pankit ja rahoituslaitokset joutuisivat huutoonsa vastaamaan, moni päätyisi vaikeuksiin. Nyt valtiot, jotka jo ovat vaikeuksissa, pelastavat ne.

Kovin paljon ei enää auta spekuloida, olisiko ollut jokin toinenkin tie. Ehkä olisikin ollut, silloin alkuvuodesta, ennen kuin yhtäkkinen yhteinen eurovastuu kehiteltiin pääosin kai ranskalaisten toimesta. Moni viittaa siihen, että kunkin maan olisi tullut pelastaa omat pankkinsa, niin kuin Suomessakin 90-luvulla tehtiin. Se seikka, että noilla pankeilla oli saatavia Kreikalta, ei tehnyt niiden ahdingosta euroalueen ”cosa nostraa”. Yhteinen asia siitä syntyi vasta puhein ja päätöksin. Se taas toi aivan sivullisetkin maksajat pöytään, mm Suomen.

Miten tästä eteenpäin? On selvää, että integraatio on nyt niin syvällä kuin se voi olla, vastataanhan nyt jo toistemme  velvoitteista. Siksi on suorastaan välttämätöntä, että saamme sananvaltaa myös niiden tekemisiin, joiden puolesta vastataan.

Jatkossa ei voi olla mahdotonta käydä keskustelua myös niiden pankkien ja rahoituslaitosten kanssa, jotka ovat liikaa luottoja myöntäneet. Jos ne kantaisivat osavastuun, vaikka sitten oman kotimaansa tukemina, taakka tulisi oikeudenmukaisemmin jaettua.

Suomelta odotetaan nyt yksipuolista myönnytystä, noin 8 miljardin euron takauksia. Suomella puolestaan on ehdoton oikeus odottaa, että se voi sanella ehtoja annilleen. Kun vastuun määrä on suurempi kuin yksikään toinen meno-  tai vastuuerä Suomen historiassa, on kyllä syytä perinpohjin miettiä, miten me parhaiten vältämme tappion vaaran.